Statuksen paluu: hyvinvointi- ja terveyserot

sosiaalitieteilijät ovat jo pitkälti ratkaisseet taloudellisen ja poliittisen vallan analysointiin liittyvät perushaasteet. Edelliseen liittyen on vakiintuneet luokka- ja kerrostumatutkimuksen perinteet, jotka täydentävät toisiaan mielekkäästi. Jälkimmäiseen liittyen on jo pitkään tehty innovatiivista tutkimusta, joka yhdistää perinteiset puolue- ja etujärjestötutkimuksen perinteet erilaisiin osallistumista koskeviin uudempiin avauksiin.

Näiden kahden perinteisen valtalähteen katveessa on kuitenkin pitkään kehittynyt kokeilevampi tutkimusala, joka tutkii näistä kahdesta muusta valtalähteestä analyyttisesti erillistä yhteiskunnallista valtaa. Tämän alan tutkimuksen avainkäsite on subjektiivinen status, joka rakentuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksesta syntyvässä jaetussa todellisuudessa.

Sosiologian historiassa aihepiirin tutkimuksessa juuret ovat tunnetusti Max Weberin statustutkimuksessa, joskin hänelle nämä ennen kaikkea kastiin ja aateliin liittyvät statuserot olivat enemmänkin luokan ja puolueen edessä väistyvää historiaa kuin ajankohtainen sosiologinen teema. Myöhemmin statuksella on ollut merkittävä rooli Pierre Bourdieusta virikkeitä ottaneessa kulutustutkimuksessa. Kulutuksessa tapahtuva eronteon tuottamat valta-asetelmat ovat edelleen sosiaalitieteellisesti kiinnostava kokonaisuus.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen statustutkimukset on kuitenkin merkittävästi edennyt aikaisemmin katveessa olleilla alueilla. Näistä epäilemättä merkittävin on yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja hyvinvointi- ja terveyserojen väliin sijoittuvia mekanismeja selittävä statusahdistus- ja arvostustutkimus. Tämän tutkimussuuntauksen keskeinen kysymys on, miten eriarvoistuminen välittyy hyvinvointi- ja terveyseroihin.

Ns. midfare muuttujiin perustuvan tutkimuksen mukaan vastauksia ovat muun muassa katkeruus (ja anteeksiantamattomuus), niukkuus, luottamuksen puute, yksinäisyys, epäreiluus sekä tässä kirjoituksessa keskeinen statusahdistus. Yhteistä näille mittareille on se, että ne korreloivat voimakkaasti sekä perinteisten rakenteellisten eriarvoisuustekijöiden että erilaisten hyvinvointi- ja terveyserojen kanssa myös ja ennen kaikkea tilanteessa, jossa eriarvoisuustekijöiden ja hyvinvointi- ja terveyserojen välillä ei ole vahvaa suoraa korrelaatiota.

Näistä muuttujista subjektiivinen status on osoittautunut hämmästyttävän hyvin hyvinvointi- ja terveyseroja selittäväksi tekijäksi. (Se myös korreloi erilaisten eriarvoisuusmittareiden, kuten tulojen tai sosioekonominen asema, kanssa). Sen mittaaminen tapahtuu myös yksinkertaisella ja siten tutkimustaloudellisesti edullisella tavalla. Kysymyksessä vastaajaa johdatellaan ensin ajattelemaan yhteiskuntaa kymmenen tikkaan askelmaan jakautuvaksi kokonaisuudeksi, jossa ylimmälle portaalle sijoittuvat parhaassa ja alimmalle portaalle heikoimmassa asemassa olevat henkilöt, ja sekä sitten asettamaan itsensä näille askelmille.  Tikkaiden askelmia havainnollistetaan oheisella kuviolla.

Mitä alemmalle askelmalle henkilö sijoittaa itsensä, sitä enemmän hänellä on statusahdistusta ja vastaavasti mitä ylemmälle askelmalle hän itsensä sijoittaa, sitä enemmän hänellä on statusarvostusta. Tarkastelu perustuu nimenomaisesti itsearviointiin, johon liittyen luontevaa on, että ihmiset usein yliarvostavat asemaansa. Noin kaksi kolmasosaa Suomen väestöstä sijoittaa itsensä askelmille 6–10.  Samalla se kuitenkin saa näkyviin myös (omasta mielestään) heikossa asemassa olevan ryhmän, joka asemoi itsensä askelmille 1–5.

Jakauma itsessään on mielenkiintoinen, sillä se vaihtelee merkittävästi maiden ja väestöryhmien välillä. Vielä mielenkiintoisempaa on, että tämä useita kertoja validoitu mittari selittää paremmin hyvinvointi- ja terveyseroja ja toimintakykyä kuin mikään muu yleisesti käytettävissä oleva mittari. Se soveltuu myös ns. H2S-survey (vaikeasti tutkittavat ryhmät) tutkimukseen, sillä esimerkiksi vankiloissa ja leipäjonoissa tämä statusaskelmamittari selittää voimakkaasti ryhmän sisäisiä eroja.  Väestöaineistoista tiedetään, että huono-osaisuuden kokemus vähenee lineaarisesti ja askelmalle viisi tullessa se on kokonaan kadonnut.

Sosiologeille ei tässä ole kovin vallankumouksellisesta asiasta kysymys, ovathan he (ja me) pitkään tienneet yhteiskunnallisten hierarkioiden intersubjektiivisen luonteen. Ihmisten ja ryhmien väliset toistuvat kohtaamiset kasvokkain ja median välityksellä luovat tätä todellisuutta. Toki edelleen on hivenen epäselvää, keneen henkilöt vertaavat itseään: Suomen osalta näyttäisi luottamustutkimusten ”useimmat ihmiset” arvioinnin perusteella, että suomalaisten verrokki ovat muut suomalaiset (lähiryhmän tai kansallisvaltiota laajemman ryhmän sijasta).

Sosiaali- ja terveyspoliittisesti tämä tulos on kuitenkin kovempi pähkinä purtavaksi. Statuserojen tasaaminen ei vaivatta taivu lainsäädännöksi tai yksittäisiksi uudistuksiksi. Välttämättä sen ei sitä pidäkään tehdä. Toisaalta statuserojen sivuuttaminen jättää käyttämättä yhden kansalaisten hyvinvointi- ja terveyserojen supistamiseen soveliaan välineen. Tältä osin katselu perinteisen laatikon ulkopuolelle voisi olla paikallaan.

 

Juho Saari, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori, yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani, Tampereen yliopisto